Gastrokirurgi Ilari Airo

• Ylioppilas Helsinki Alppilan yhteislyseo
• Reservin aliluutnantti
• Lääketieteen lisensiaatti Helsingin yliopisto
• Kirurgian erikoislääkäri Helsingin yliopistollinen keskussairaala
• Gastrokirurgian erikoislääkäri Tampereen yliopistollinen keskussairaala
• Terveyskeskuslääkäri Tiirismaan kansanterveystyön kuntainliitto
• Johtava lääkäri Tiirismaan kansanterveystyön kuntainliitto
• Erikoistuva lääkäri Seinäjoen keskussairaala ja HYKS IV kirurgian klinikka
• Osastonlääkäri Seinäjoen keskussairaala
• Erikoislääkäri Tampereen yliopistollinen sairaala
• Diacor terveyspalvelut erikoislääkäri (ammatinharjoittaja) 1995-2017 (johtava ylilääkäri 1998-1999)
• Pihlajalinna Oy erikoislääkäri 2018-
• Konsultoiva kirurgi Luleå lasarett
• Konsultoiva kirurgi Hammerfest sykehus
• Skandinavian endoskopiayhdistyksen kouluttaja

Jäsenyydet

• Suomen Lääkäriliitto
• Suomen kirurgiyhdistys
• Suomen gastrokirurgit
• Suomen gastroenterologiayhdistys
• European association of endoscopic surgery
• Suomenlinnan upseerikerho

Luottamustoimet

• Suomen kirurgiyhdistys hallitus 1997–2013
• Suomen gastrokirurgit hallitus 1992–2010
• Kirurgian edistämissäätiö hallitus 2008–2013
• Diadoc ry hallitus 1995-2015
• Kunnianosoitukset
• Suomen gastrokirurgit kunniajäsen 2014
• Lääkintöneuvos 2017
• Suomen kirurgiyhdistys kunniajäsen 2019

Delfiini Veera

Särkänniemen delfinaariossa Tampereella oli 1990-luvulla useita delfiinejä joiden vointia valvottiin tarkasti. Eräänä päivänä huomattiin että Veera ei syö. Sitä seurattiin, mutta tilanne ei korjaantunut. Oli ryhdyttävä toimeen. Miksi asia oli selvitettävä nopeasti?

Vaikka delfiinit uivat vedessä, vesi on suolaista eikä sitä voi juoda. Jos delfiini ei syö, se menehtyy nopeasti nestehukkaan koska se saa tarvitsemansa nesteen ainoastaan syömänsä ravinnon kautta.

Ensimmäinen toimenpide on delfiinin siirtäminen makean veden altaaseen. Särkänniemen delfiineistä vastaava eläinlääkäri soitti minulle ja kysyi voisinko ajatella tekeväni Veeralle mahalaukun tähystyksen. Innostuin heti ja ryhdyin selvittämään asiaa. Silloin tähystimiä maahantuova Instrumentarium lupasi lainata välineet, pätevä avustaja Merja Virras suostui myös ja Skopia Oy:n tj. Veikko Vatanen oli jo ominpäin hankkinut kuvat delfiinin ruoansulatuskanavan rakenteesta. Tämä olikin todella tarpeellinen etukäteistieto koska delfiinin anatomia on omanlaatuisensa ja poikkeaa suuresti ihmisen anatomiasta.

Ruokatorvi on säkkimäinen ja delfiini pystyy tyhjentämään sen sinne uidessa kertyvästä sisällöstä. Jos delfiinin ruokatorveen jää jotain jota se ei saa tyhjennettyä pois, saattaa seurauksena olla syömälakko josta voi seurata kuivuminen ja pahimmassa tapauksessa menehtyminen nestehukkaan. Mahalaukku puolestaan liittyy puolivälin paikkeilla suorakulmaisesti ruokatorveen aiheuttaen teknisiä ongelmia tähystyksessä.

Esivalmisteluna allas tyhjennettiin ja Veera peitettiin superlonpatjoilla joihin ruiskutettiin jatkuvasti vettä lämpöhalvauksen torjumiseksi. Se oli saanut myös rauhoittavaa lääkettä ja henkilökuntaa makasi patjojen päällä jotta Veera pysyisi paikoillaan. Toiset delfiinit olivat ryhmänä lähimmässä altaassa pulisten, ihmetellen ja jännittäen tapahtumaa. Veerakin kommentoi.

Itse konttasin altaan pohjalla ja mietin tähystimen mahdollista menemistä henkitorveen, kunnes muistin että delfiinin hengityshän kulkee selkäpuolella olevan aukon kautta. Veeran suuhun laitettiin sähköjohtojen suojana käytettävä muoviputki, jotta se ei saisi purtua terävillä hampaillaan tähystintä rikki.

Olin valmis ja lähestyin tähystimen kanssa Veeraa varovaisesti altaan pohjalla kontaten kun näin edessäni suuren silmän joka arvioiden tuijotti minua. Kyyneleet nousivat silmiini kun tajusin että tuon suuren silmän takana älykkäät aivot selvästi miettivät mitä tuo tyyppi aikoo oikein puuhailla!

Toimenpide saatiin tehtyä ja se onnistui. Ruokatorvesta löytyi akvaarioaltaiden lasien kiinnitykseen käytettävän kitin rosoinen möhkäle. Sekä minä että Veera huokasimme tyytyväisinä helpotuksesta ja Veeran ruokahalu palasi.

Toimenpidettä oli seuraamassa mm. amerikkalainen delfiinispesialisti, joka ei myöskään koskaan ollut nähnyt delfiinin mahalaukkua. Tähystyksiä tein myöhemmin muitakin kunnes delfinaarioon hankittiin omat laitteet.

Tämä kokemus on jäänyt ikuisesti mieleeni. Delfiini Veera R.I.P.

Urheilijan nivusvamma

Erityisesti kontaktilajien urheilijoille tulee usein nivusvammoja joista usein myös uutisoidaan.

Autoa ajaessani kuuntelin ylen musiikkilähetystä jossa välillä oli urheiluselostusta. Diakonissalaitoksen silloinen tiedotuspäällikkö Esko Heikkinen teki myös urheiluselostajan töitä ja satuin kuulemaan kun hän kertoi että samana päivänä Helsingin Diakonissalaitoksen sairaalassa 2 ortopedia leikkaa jääkiekkoilijan nivusvammaa ja kyse on suurehkosta toimenpiteestä. Seuraavalla viikolla kysyin toiselta operatööriltä mitä he oikein leikkauksessa tekevät ja pyysin häntä katsomaan ollaanko samalla  alueella kun leikkaan tähystämällä nivustyrää. Näin olikin ja siitä syntyi ajatus olisiko vamma kuitenkin korjattavissa tähystämällä jolloin kudosvauriot ovat minimaalisia verrattuna avoleikkaukseen.

Näin leikkausmenetelmä syntyi, ja tulokset olivat lupaavia heti alusta alkaen. Kun tuli mahdolliseksi vamman todentaminen magneettikuvauksella, päästiin vielä parempaan paranemisprosenttiin.

Kansainvälisessä kongressissa istuin illallisella amerikkalaisen kollegan kanssa. Hänen omistamansa yritys oli kehittänyt menetelmän jolla nivustyrän leikkaus pystyttiin tekemään  mahdollisimman pienin kudosvaurioin ja juuri sitä samaa menetelmää olin käyttänyt vammaleikkauksissa. Hän ehdotti että minun pitäisi patentoida tekniikka. Tämä tuntui hämmästyttävältä mutta palattuani otin yhteyttä patenttiasioita hoitavaan yritykseen, sain  kuulla että Yhdysvalloissa tämä menetelmä olisikin mahdollista patentoida. Kustannus tosin olisi ollut aika korkea ja totesivatkin että taloudellista hyötyä patentoimisesta oli tuskin saatavissa koska välineitä valmisti usea yritys ja patenttia olisi helppo kiertää. Niin patentointi jäi tekemättä.

Professori Hannu Paajanen kiinnostui asiasta ja hänen toteuttamanaan saatiin aikaan useita julkaisuja ja hän esitelmöi tekniikasta myös kansainvälisesti.

Väitöskirja

Vanhalla kirurgilla työskennellessäni kiinnostuin tähystystoimenpiteistä ja sain opetteluun professori Scheiniinin järjestämät resurssit. Tätä hyödynsin tulevissa työpaikoissani, Etelä-Pohjanmaan keskussairaalassa ja Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa. Erityisen kiinnostunut olin suun kautta mahalaukun tähystimen avulla tehtävästä sappitiehytkivien poistosta.

Yliopistoklinikassa odotettiin kaikilta väitöskirjaa. Pidin itseäni enemmän jsp- ja käytännön työtä tekevänä henkilönä mutta ajattelin että sappitiehytkivien poistosta saisi aikaan väitöskirjan. Keräsin yli 10 vuoden ajalta 1000 toimenpidettä jotka kävin läpi ja tallensin korteille.

Kun siirryin töihin Helsingin Diakonissalaitokselle otin kaikki paperit mukaan ja n. 1200 diaa käsittävän kuvakokoelman mukaani aikomuksena saattaa väitöskirjatyö siellä päätökseen. Työni olin vienyt talon kirjastoon.

Laitoksen toimitusjohtaja teki päätöksen jossa ilmoitti, että lääkärit eivät tarvitse omia tiloja, vaatekaappienkin piti olla yhteisiä. Siksi keräsin materiaalini isoon jätesäkkiin kotiin kuljetusta varten. Kirjastoa ja tiloja siivosi kehitysvammainen henkilö ja hänelle piti yleensä huomauttaa että roskakori pitäisi tyhjentää.

Kun menin iltapäivällä hakemaan tavaroitani jätesäkki oli hävinnyt. Kun asiaa selvitettiin, ilmeni että kyseinen siivooja oli nähnyt säkin kirjastossa ja vienyt sen pihalla olevaan puristejätesäiliöön. Laitosmiehet ystävällisesti yrittivät pelastaa materiaalini mutta se oli mahdotonta, kaikki oli  hajonnut puristimien ansiosta.

Muutaman minuutin oli kyyneleet silmissä mutta sitten tajusin olevani helpottunut, en ollutkaan ollut sentyyppisestä tieteellisestä työstä koskaan oikeasti kovin innostunut.